Polttelimme piippua kannella ja ihailimme poikkeuksellisen kauniina näyttäytynyttä saaristoa. Turun linnan tornit olivat hävinneet juuri horisontista ja kaikkialla oli hiljaista. Edes lokit eivät kirkuneet purtemme perässä rautakaloja tai silakoitaan. Ympärillämme avautui epätodellinen todellisuus, joka kuvastui ehkä kaikkein parhaiten meren pinnasta, joka oli tyynempi kuin täysin tyyni. Niin tyyni, ettei se ollut enää vain näky, vaan tunne, joka kietoi koko maailman syleilyynsä.
Tuo aamu opetti minulle, mitä eroa on rasvatyynellä ja peilityynellä. Ensinnä mainittu on vain aalloton vesi, mutta jälkimmäinen on tila, josta ei voi puhua samaan sävyyn ja samassa yhteydessä kuin muista maailman asioista.