Sattui olemaan mukavasti vapaata aikaa, kun viimeksi livuimme Tukholman ränniä kohti haminaa. Istuskelin siinä ikkunan ääressä ihailemassa saaristoa ja hämärtyvää iltaa, kun tajusin, ettei kaikki ollut kohdallaan. Jokin oli pielessä. Mietin ja mietin, mutten siltikään oivaltanut mistä oli kyse. Aluksemme lipui kuin unelma, eikä vastaan tulleilla laivoillakaan näyttänyt olevan mitään hätää. Silti jokin oli vinksallaan. Lopulta oivalsin vasta lähes perille päästyämme mikä poikkesi normaalista. Niin pitkään kuin muistan, ovat Nackassa seisseet kaksi tv-mastoa toivottaneet kaikki Tukholmaan saapujat tervetulleiksi erikoisesti vikkuvilla valoillaan melkein Kapellskäristä saakka. Nyt niitä ei ollut. Ylhäällä ei loimunnut mikään muu, kuin kaupungin valojen heijastukset. Ja minä tähysin ja tähysin. Epäuskoisena kirosin digiaikaa, jonka syytä uskoin Nackasändarenin puutteen olevan. En suostunut uskomaan, että mastot, jotka olivat minun ensimmäinen muistikuvani koko kaupungista, olisivat nyt poissa.
Eivätkä ne olleetkaan. Tuona iltana Tukholmassa sattui vain olemaan varsin mystinen sää. Sankka sumu oli lasketunut kaupungin ylle, muttei aivan maahan saakka. Se leijui juuri sillä korkeudella, että Kaknäsin tornin valot näkyivät, mutta Nackasändarenin eivät. Tosin, en tiennyt tätä vielä silloin, mutta kun myöhemmin tiedustin asiaa eräältä Tukholmassa käyneeltä jungmannilta, osasi hän sanoa, että siellähän ne yhä edelleen seisovat. Kaksi erikoisella rytmillä vilkuttavaa tv-mastoa.
